Ikävä kyllä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Maailma on muuttunut monella tavalla, eikä menneeseen ole palaamista. Rangaistusten näennäinen teho perustuu pelotevaikutukseen, eikä pelolla hallitseminen ratkaise ongelmallisen käyttäytymisen juurisyitä. Päinvastoin: rankaisemalla asetutaan rankaistavan yläpuolelle, auktoriteettiasemaan, ja mahdollisuus rakentavaan dialogiin yleensä menetetään juuri silloin kun sitä kipeimmin tarvittaisiin.
On ymmärrettävää, että lapsen aggressio tai rikoksilla oireilu voi herättää aikuisissa pelkoa ja muita hankalia tunteita, jotka houkuttavat turvautumaan pikaratkaisuihin kuten kieltoihin ja rangaistuksiin tai niillä uhkailuun. Hätäkeinojen sijaan tarvitaan kuitenkin malttia ja rohkeutta kohdata niin omat kuin lapsen tai nuorenkin hankalat tunteet.
Mitä tämä sitten tarkoittaa poliittisen päätöksenteon näkökulmasta?
Vaalisloganini on ”Mahdollistetaan kohtaaminen”. Tämän ajatuksen mukaisesti kaiken päätöksenteon ja toiminnan keskiöön on otettava inhimillisen yhteyden luominen ja vahvistaminen.
Kuntapolitiikassa tämän tulee näkyä vahvana panostuksena matalan kynnyksen palveluihin kuten asukaspuistotoimintaan ja nuorisotaloihin sekä luonnollisesti sivistykseen, kasvatukseen ja koulutukseen. Meidän tulee luoda puitteita kohtaamisille siellä missä ihmiset asuvat, työskentelevät ja liikkuvat. Pahoinvointi syntyy erillisyyden kokemuksesta, ja sitä voidaan torjua mahdollistamalla hyvät, korjaavat kohtaamiset.
Hyvinvointialueen päätöksenteossa tulee pyrkiä vähentämään palvelujen sirpaleisuutta ja siiloutumista ja lisäämään vastaavasti moniammatillista yhteistyötä ja systeemistä lähestymistapaa haasteisiin. Sosiaalipalveluihin tulee panostaa lisää niistä leikkaamisen sijaan. Mielenterveyspalveluiden tulee olla kaikkien saatavilla silloin kun niitä tarvitaan.
Yhteyden ja kohtaamisen priorisoinnin tulee näkyä myös kuntien ja hyvinvointialueen välisessä yhteistyössä. Pintapuolisten yhteistyöpalavereiden sijaan pitää puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja pohtia, miten aidosti pystytään yhteistyöllä vahvistamaan palveluverkostoa sekä saamaan ajoissa kiinni ne ihmiset, jotka uhkaavat pudota yhteiskunnan marginaaleihin.
Lopuksi: meidän aikuisten olisi kyettävä katsomaan peiliin ja myöntämään itsellemme, ettemme oikeasti tiedä emmekä ymmärrä, millaista on olla nuori tässä maailmassa. Kun olemme valmiita ottamaan siitä selvää, meidän on mahdollistettava tasavertainen kohtaaminen lasten ja nuorten kanssa – ja myös kuunneltava oikeasti. Meidän on uskallettava luopua kontrollin illuusiosta ja luotettava yhteyden voimaan.